torstai, 31. maaliskuu 2016

Torstai?

Piti oikein pohtia mitä viikonpäivää nyt mennään.. Keuhkokuumeillut tässä nyt viikon ajan ja päivät alkaa muistuttamaan melko lailla toisiaan. Unta, lääkkeitä, ruokaa, vessa, leffoja ja jenkkilän voice kausi 10. Ja sama seuraavana päivänä. Ja edeltävänä. Huomenna pitääkin sitten skarpata sen verran, että menee töihin kahdeksaksi tunniksi. En osaa vielä sanoa, että aionko edes esittää tekeväni siellä jotain..

 

Mutta mutta.. Mistäs sitä sitten aloittaisi?

Lukko putosi pois leikistä. Taas. Tappara oli parempi. Taas. Liian pettynyt vieläkin edes puhumaan tästä aiheesta..

 

Täytin tosiaan kolmekymmentä muutama viikko sitten. Ja on pakko antaa nöyrä kumarrus lähipiirille ihan järjettömän hienoista yllätyssynttäreistä. Välillä kun ihmiset laittaa faceen kuvia kaveriporukastaan ja kuvatekstinä on joku lässynlässynläpälää-teksti ihmisten ihanuudesta niin suoraan sanoen ällöttää. Mutta nyt oli pakko sortua itse samaan. Muistan kun alkuvuodesta sovittiin siskon kanssa, että ne järjestää mulle synttärit. Se siinä sitten sohvalla kyseli et ketä semmosia ihmisiä on, jotka hän vois pyytää sinne. Oltiin siinä aikasemmin taidettu katsella HesaÄijän videoita ja aloitin kutsuvieraat sitten HesaÄijän nimellä, naurettiin ja sisko kirjotti nimen listalle ekaksi. Siinä sitten mainitsin muutaman ihan oikean kaverin ja asia jäi sitten siihen. No, sisko oli ottanut asian aika kirjaimellisesti ja otti yhteyttä HesaÄijään. Joka sitten tuli yllätysvieraana synttäreille. Olen aika kylmänviileä tyyppi yleensä, aika vähän mitään suuria tunteenilmaisuja. Mutta kun näin jälkikäteen videon siitä yllärivieraan paljastumishetkestä niin siitä oli coolius kyllä melko kaukana. Siellä se sitten viritti musalaitteet yhtä biisiään varten, piti hesalais-raumalaisen tanssikoulun ja pelasi ämmien kanssa juomapeliä. Ja oli muuten yksi elämän parhaista illoista. Jos meinasi pientä masennusta iskeä ikäkriisin takia niin ton illan johdosta unohtui sekin. Vastaavien iltojen takia voin täyttää lisävuosia koska tahansa.

 

Koin muuten viime viikolla melko ahdistavan hetken siskon luona. Touhusin siinä keittiössä jotain ja kaksi ekaluokkalaista poikaa siinä sitten alkoi syödessä puhua Jumalasta. Olen aika uskontovastainen ihminen ja se on jokaisen tiedossa, joka vähääkään mua tuntee. Olen sitä mieltä, että jokainen saa uskoa mihin haluaa. Ei siinä mitään, vaikka uskookin johonkin mihin en itse usko. Mutta kaikki mitä uskonnon nimissä tehdään.. Sitä mä en millään saa itselleni selitettyä niin, että hyväksyisin sen. Vaikka kristinuskoon ei nykyisellään kuulukkaan uskon puolesta ihmisten lahtaaminen niin on melko tekopyhää jättää ristiretket ym. huomioimatta. Se, että siitä on aikaa, ei muuta sitä tosiasiaa, että sen uskon takia on joskus tapettu ihmisiä. Kaste tai kuolema. Ihan kohtuulliselta kuulostaa, eikö? Se, että joku nykypäivänä räjäyttää itsensä uskonsa puolesta ei omasta mielestä eroa kristinuskon historiasta mitenkään. 

En millään pysty käsittämään sitä, että noita asioita jotka perustuu uskomuksiin opetetaan koulussa faktoina. Lapsille, jotka pääasiassa ei osaa kyseenalaistaa asioita, jotka niille opetetaan. Opetuksen pitäisi pitäytyä tiedossa, ei uskomuksissa. Neliössä on neljä sivua. 1+2=3. Suomen pääkaupunki on Helsinki. Ja sitten opetaan, että on olemassa heppu, joka kuulee kaikkien rukoukset. Ei sitä voi nähdä, eikä se mitään vastaa, mutta niin vaan on kun oikein uskoo. Yhtä hyvin voisi opettaa, että Suomen pääkaupunki on Keuruu. Kun oikein kovasti vaan uskoo.

Palatakseni vielä alkuun, toinen niistä ekaluokkalaisista pojista kysyi sitten multa, että onko Jumalaa olemassa. Tiedän, ettei se ole mun tehtäväni puuttua näihin asioihin kasvatuksessa, joten esitin vaan etten kuullut kysymystä. Hetken päästä poitsu toisti kysymyksen ja siinä kun tuijotin kahta hyvin kysyvän näköistä poikaa en osannut vastata muuta kuin etten voi vastata näihin asioihin kun en usko niihin tarinoihin. Sen neutraalimpaan vastaukseen en kyennyt.

 

Loppukevennyksenä: Mitä yhteistä on hiuslakalla ja mikrolla? Ei sitten yhtään mitään.

sunnuntai, 13. maaliskuu 2016

Huomenta?

Ihan tarkennuksena: En vietä nyt aamua, ajatukset vaan pyörivät huomenta-sanan ympärillä. :) Olin äsken suihkussa ja siinä hiuksia pestessä luonnollisestikin ajatukset taas pyörivät ympyrää ja jäin pohtimaan, että missä iässä huomenta-sanaa pitää alkaa käyttämään ollakseen normaali. Näin muutama päivä ennen kolmekymppisiä en edelleenkään koe tarpeelliseksi toivottaa "Hyvää huomenta!" jokaiselle ihmiselle, jonka aamulla näen. Esimerkiksi työpaikalla on ihmisiä, jotka kirjaimellisesti loukkaantuvat, jollei sitä heille sano. Ja sekös arvatenkin saa itseni pihtailemaan sen sanan käyttöä vielä enemmän. Ensimmäiselle vastaantulijalle sen saatan sanoa, mutta kun näen seuraavat 20 ihmistä niin en todellakaan jaksa toistaa itseäni kahden metrin välein. Veikkaan, että suurin osa on tietoisia klo. 7.00 aamulla, että on kyse aamusta. Ihan ilman, että sanon sen..

Mutta, kysymys tosiaan kuuluu, että missä iässä se huomenta-sana täytyy lisätä sanavarastoon? Siis joo, tottakai sitä koko ikänsä satunnaisesti käyttää, mutta missä vaiheessa siitä tulee pakollinen paha? Kuka muistaa esimerkiksi kouluaikoina toivottaneensa kouluun mennessä jokaiselle kaverille huomenet? Saati jokaiselle vastaantulijalle? Ehkä joku väkinäinen ja väsynyt "Moro." saattoi irrota, mutta sitäkään ei ollut pakko sanoa. Pelkkä nyökkäys riitti, jos siltä tuntui.

Eli onko huomenen pakkokäyttö osa aikuistumista myös? 

 

Palatakseni vielä siihen, että kaikki varmaan tiedostaa aamuisin ilman sanomistakin, että on aamu.. No, en silti ole ihan varma siitä. Ihan päivittäin kun kohtaa ihmisiä töissä, jotka kauniisti sanottuna ovat vähän hölmöjä, niin... No, aika tuskaista välillä on. Olen todella huono sietämään tyhmyyttä. Tietämätön saa olla, muttei tyhmä. Annetaan nyt esimerkkitapaus, että tiedätte mistä puhun:

Työtehtäviin kuuluu välillä tuotteiden mittojen tarkistaminen ja samalla pisteella työskentelevä työkaveri sitten joskus alkoi kysellä, että kuinkahan paljon haittaa kun mität on sentin liikaa molempiin suuntiin. Koon piti olla 160x100mm ja hän sitten sanoi niiden olevan 170x110. Tuijotin siinä vieressä kun hän mittasi ja sanoin nauraen vaan, että mittaaminen kannattaa aloittaa nollasta eikä ykkösestä, jos haluaa saada oikean mitan. (Kyseessä siis on tosiaan ihminen, joka useinkin heittää kaikenlaisia hölmöyksiä ilmoille. Joten en aluksi pitänyt tätä mitenkään poikkeavana.) Mutta kun tämä ihminen ei sitten uskonut asiaa. Kovasti väitti, että mittaaminen aloitetaan aina ykkösestä. Niin on kuulemma jo koulussa opetettu. (Osaan hyvin kuvitella, että joku hieman sarkastinen opettaja on joskus sanonut sille, että "Joo, tottakai, aloita mittaaminen vaan ykkösestä niin hyvin menee". Ja hän on luultavasti uskonut.) Mutta tosiaan, lopputulos oli se, että mitta "16 cm" aloitetaan hänen mukaansa mittaamaan ykkösestä ja kuitenkin lopetetaan kuudentoista kohdalla. Mitä itse sanoisitte vastaavassa keskustelussa sille toiselle? Jos yrität selittää noinkin simppeliä asiaa ja toinen väittää vaan tosissaan vastaan? Itse menin sanattomaksi. Tuijotin häkeltyneenä vaan muita paikalla olleita ja kävelin pois. Ja tämä ihminen on siis tosiaan elänyt yli 50 vuotta maailmassa, jossa sen kaikki mittatulokset on ollut väärin. Komiaa. En voi muuta asiaan edelleenkään sanoa.

Ja jos tosiaan asia olisikin niin, että koulussa olisi hälle sillä tavalla opetettu, niin siinä on juurikin nähtävissä se ero tyhmyyden ja tietämättömyyden välillä. Tietämätön osaa kyseenalaistaa kuitenkin asian jossain vaiheessa. Tyhmä ei.

 

Edellä mainitusta tapauksesta (ja lukuisista muista) innostuneena saavutin perjantaina pitkäaikaisen tavoitteeni. Kävin Mensan testissa. Tavoilleni uskollisena kävelin paikan päälle nokka pystyssä omahyväisesti ja maksoin 40 euroa siitä, että masensin itseni. Sehän meni siis ihan päin helvettiä. Todellinen tavoite oli, että 120 on minimitavoite ja kaikki loput on plussaa, mutta sieltä pois kävellessä tuntui siltä, että melkoinen arpaonni saa olla, jos tulos on edes 110. Tulokset viipyy 1-2 kk ja luultavasti jos kuorta avatessa ei tule ihan epätoivoista itkua niin palaan asiaan vielä täällä. Ja jos (ja kun) tulos on alle 120, niin "unohdan" puhua tästä asiasta enää koskaan toiste.

 

Erään asian siellä testissä silti havaitsin. Ei se ihan neljänkympin arvoinen havainto ollut, mutta voin sentään sanoa saaneeni jotain silläkin rahalla.. Mutta niin, havainto: Paikalla oli 5 testin tekijää ja kaikki, itseni mukaan lukien, olivat sosiaalisesti tökeröitä. Eli ilmeisesti kaltaiseni ihmiset, jotka menee mensan testiin päteäkseen sillä tuloksella ovatkin kaikki samanlaisia. Sosiaalisesti melko kyvyttömia. Pakko silti myöntää, että haluaisin perustaa kyseisten ja vastaavien ihmisten kanssa jonkun kerhon. Ja rehellisesti uskoisin nauttivani myös siitä seurasta. Siellä kukaan tuskin kiukuttelisi, jos en sanoisi huomenta. :D

 

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille. Nauttikaa. Mistä ikinä sitten nautittekin.

 

(Kommentointi on muuten sallittua. Jopa suotavaa. Jos joku uskaltaa sen osion korkata niin saatan jopa kaivaa kaapista hatun ihan vaan nostaakseni sitä päästäni.)

torstai, 18. helmikuu 2016

Torstai.

Ja hei taas. On muuten mielenkiintoista aloittaa kirjoittaminen kun päässä ei liiku yhtään mitään. Ei ole kirjaimellisesti mitään sanottavaa. Jonkun (enemmistön) mielestä silloin on hyvä hetki olla siis sanomatta mitään, mutta ehei.. Ei nyt lähdetä sellaiselle linjalle lainkaan. :) Otan tän kirjoittelun jonkinmoisena kasvuprosessina kuitenkin.. Pyrkimys on löytää taas vuosien jälkeen jotain sanottavaa. Joskus 15 vuotta sitten tein sen päätöksen, että on parempi olla joko pidetty tai vihattu, kunhan ei ole muille täysin merkityksetön. Todella yllättävä fakta varmasti kaikille on se, että sinne vihatun puolelle on kummasti kallistunut tähän asti. :D Mutta, tosiaan, vuosien saatossa on unohtunut vähän tämä periaate ja nyt kova pyrkimys palauttaa se takaisin. Joten, ystävät hyvät, nyt jauhetaan vähän paskaa!

 

Maailmassa tosiaan on yksi ihminen, joka on ainakin lähes koko ikänsä pitänyt musta. Kummipoika. Ongelmaksi alkaa vaan muodostua, että tein siitä hirviön ja mulla on nyt ajoittain vaikeuksia sietää sitä.

Hups.

Tarina alkaa noin vuoden takaa kun halusin käydä Lukon pelissä ja seura oli vähän hakusessa. No minähän fiksuna sitten päätin, että kummipoikahan voi lähteä hallille seuraksi. Kyllä muksu siellä nyt viihtyy kunhan tädillä on rahaa ja kioskista ei lopu herkut. Näin vuotta myöhemmin voi jälkiviisaana todeta, että olishan sitä voinut mennä vaikka ihan yksinkin.. Mutta kun ei silloin käynyt mielessä, että siitä voisi edes tulla sellainen jääkiekkofanaatikko mitä se nykyään on. Ja siis itse kuitenkin jaksan jonkun verran jopa höpöttää jääkiekosta kun seuraan sitä sentään. Ja olen silti ihan kypsä. Miettikää siskoani, jota ei voisi vähempää kiinnostaa ja joka nyt joutuu 24/7 kuuntelemaan kuka pelaaja pelaa missäkin ja mikä joukkue milloinkin on siirtynyt sarjataulukossa.. Ja vielä esittää että sitä kiinnostaa. :O Respectit sinne. Olen aika sydämetön, mutta jopa itsellä on herunut vähän sääliä siihen suuntaan. Se on siskolle kuitenkin vähän sama asia kuin itselle olis kuunnella 24/7 selostusta salatuista elämistä, sen juonikuvioista ja näyttelijöistä. Yök. Ei pysty. Ei kykene. Olkaa hiljaa.

 

Nyt kun on naama yök-ilmeessä jo pelkän ajatuksen takia niin siirrynpä iloisempiin aiheisiin..

 

KOLMEKYMPPISET ENS KUUSSA!!1

Kyllä, lasken sen iloiseksi aiheeksi. Kieltämättä lievä ikäkriisi pukkaa päälle, jos asiaa ajattelee.. Joten keskityn miettimään vain juhlia. Elikkä 17.3. voi lähettää onnentoivotukset, surunvalittelut ja lahjakuljetukset tänne päin. Kiitos jo etukäteen. <3

Vähän hirvittää, että osallistuuko niihin juhliin kukaan muu kuin minä ja siskot. :D

 

Alla on hyvä kuvaesimerkki siitä kuinka hyvä olen tekemään kavereita.

Terveisin Porissa asuva Raumlaine.

 

maanantai, 8. helmikuu 2016

Maanantai.

Kolmenkympin kriisissä oleva teiniangstaaja pääsee taas avautumaan. Mahtavuutta!


Listataan nyt vähän päivän plussia ja miinuksia:

- Sain tänään vara-avaimeni takaisin. Vihdoin. Entinen elämäni rakkaus pudotti sen postiluukusta. Vihdoin. Päivän miinuksiin siis kuului se, että jouduin lukemaan yhden whatsapp-viestin, jossa se kirjoitti avaimen tiputtaneensa postilaatikosta.

+ Päivän plussiin taas kuului se, että tunsin helpotusta siitä etten joutunu näkemään sitä. Vihdoin. Niin kauan olen odottanut, että tunnen inhoa sitä ihmistä kohtaan ja vihdoin se alkaa tulemaan läpi jostain syvyyksistä. Se on terveen merkki oman määritelmäni mukaan kun kykenee inhoamaan pettäjäsikakusipäätä vihdoin ja viimein. Voi olla, että mieli muuttuu vielä tosta terveen määritelmästä jossain vaiheessa. Koska jos tarkemmin asiaa miettii niin saattaapi olla, että niitä patoutumia voi olla vähän enemmänkin kuin mitä tiedostan..


Mutta olen ilmeisesti vihdoin päässyt vaiheesta 1 vaiheeseen 2. Suru on muuttunut inhoksi. Luultavasti eron käsittelyssä on askeleita enemmänkin kuin kaksi, joten jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa. Tuntuu samalta kuin jos olisi hiihtolomareissulla kohti lappia, istunut 5 tuntia autossa perse puuduksissa ja odottaen tupakkapysähdystä, jota ei voida pitää koska "Just sä kolme tuntia sitten poltit". Ja sit takapenkiltä kuuluu kysymys: Joko ollaan kohta perillä? No ei saatana olla. Mutta askeleen lähempänä kuitenkin. Joten nautitaan maisemista...


Tällä viikolla on muuten luvassa jossain vaiheessa hyviä tai huonoja uutisia. Kävelin viime perjantaina pomon luokse töissä ja esitin toivomuksen, että rahaa voisi maksaa enemmänkin. Ja asiaan luvattiin palata tällä viikolla. Huvittaa jo pelkkä ajatuskin siitä, että vastaus on kielteinen. Ylidramaattisen ja äkkipikaisen luonteeni kun tietää niin odotan itsekin mielenkiinnolla reaktiotani siihen. :D Ei niin, että olisi tapana polttaa siltoja perässä. Niinpä, en polta siltoja. Poltan koko saatanan kylän.


Mielenkiinnolla odottaen,

Jenna


Ai niin, päivän biisi: HesaÄijä - Keskihesa


sunnuntai, 24. toukokuu 2015

Terveiset 5 vuotta myöhemmin..

Aika kauan on viime kirjoituksista. Melkoisesti on elämä kyllä muuttunut.. Ja paskat. :D No, jos jotain muutoksia haetaan niin työttömyyden sijasta olen tehnyt parannuksen ja käyn nykyään töissä. Mielekkäässä sellaisessa? Not really.

Siirryin viikko sitten nykyaikaan ja ostin uuden puhelimen. Siitä päästäänkin päivän aiheeseen: WhatsAppissa kinastelu. Siitä on tämä sunnuntai tehty. Voi elämän kevät.. Vaikka siellä ääniviestinä voikin ihmisille haistatella ja valita hymiöistä paskakasan niin kyllä mua tänään harmitti ettei sen kautta pystynyt läpsäsemään toista kasvoille. Sen verran ääliö oli toisessa päässä, ettei se olisi voinut kuin tehdä hyvää sille. 

Mä sit vihaan sellaisia ihmisiä, jotka näkee vain yhden tavan tehdä asioita ja elää elämää. Jos mä kaikkien muiden elämäntapojen mukaan eläisin elämääni niin seuraavaksi olisin hieromassa paskaa naamaani iltaisin, ihan vaan kun joku ihminen sanoo sen olevan puhdistava kokemus.

Kysymys kuuluu varmaan et miks ihmeessä mä sellaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä? Ainakin mä kysyin sitä iteltäni tänään kun puhaltelin raivosauhuja parvekkeella ulos. :D Se on ihan saatanan ärsyttävä, rajoittunu, pinnallinen, tunnevammainen kusipää ja mulkku. Noin niinku muutamalla sanalla kuvailtuna. Mut mä pidän siitä. Tai lähinnä siitä, ettei meillä ole mitään yhteistä. :) Koittakaapa ihmiset itse etsiä sellainen ihminen, jonka kanssa ette ole koskaan samaa mieltä mistään ettekä pidä mistään samoista asioista. Se siitä tekee niin mielenkiintoista, että siitä haluaa pitää kiinni. Jokaiseen keskusteluun sisältyy aina niin laaja negatiivinen tunneskaala, että kokee ainakin olevansa elossa. :D Ilmeni vaan ettei se aio päästää irti katkeruudestaan, joten se siitä kaveruudesta. Ei niin etteikö se olis terve pohja kaveruudelle, että toinen vaan tylyttää ku on niin saatanan katkera..